”Suomen muinaiset kuninkaat” – todellisuus nimien takana


Suomen kansan vanhojen runojen historiallinen tausta (Paperback)
(shelved 1 time as muinais-suomi)


Suomen suomalaisista kuninkaista on jäänyt muitakin merkkejä, kuin historioitsijoiden maininnat. Kuvissa esiintyvät länsisuomalaiset mitalit ovat olleet hallitsijan lähimmilleen antamia suosion ja vallan merkkejä. Tapa kopioitiin tänne Bysantista, jonka kanssa oltiin paljon tekemisissä edellisen vuosituhannen vaihteen aikoihin. Virallisesti ko. esineet tulkitaan "bysanttilaisten rahojen kopioiksi". Jos kuninkaat ovat eläneet, heidät on myös haudattu. Euran Pappilanmäen komeimpia kumpuja kansa on nimittänyt perinteisesti "kuningashaudoiksi". RKP:n hallitsema Museovirasto ei ole toistaiseksi antanut lupaa näiden kumpujen tutkimiseen, vaikka ko. tontti on lunastettu Museovirastolle jo vuosikymmeniä sitten.
Suomen kuningaskunnan on täytynyt jättää jälkiä myös kansanrunouteen ja kronikoihin sekä meillä että muualla. Anglosaksien, eli nykyisten englantilaisten vanhin anglosaksinkielinen kirjallinen muistomerkki, Exeter-book 600-luvulta AD, toteaa täsmällisesti: "Caelic weold finnum". "Caelic (=Kaleva) hallitsi suomalaisia". Suomalaiset ja heidän hallitsijansa olivat siis varhaiskeskiajan englantilaisille tuttuja päivänpolitiikan hahmoja, aivan kuin Jeltsinit ja Clintonit tämänpäivän ihmisille, ja heidän tekemisistään kerrottiin juttuja sen ajan pubeissa, jos niitä oli. Kronikkoihin ei yleensä kirjata sellaisia tapahtumia tai henkilöitä, joita aikalaiset eivät pitäneet tärkeinä.
Suomalainen vanha kansanrunous tuntee henkilön nimeltä Ikutiera Nieran poika. Orkeyinga-saagan I luvussa, Fundinn Noregrissä mainittu kuningas Thorre on sama kuin suomalaisen kalevalamittaisen runouden Tiera. Kuningas Snaer samassa lähteessä on Niera.
Aude Rikas, joka myös esiintyy saagoihin pohjautuvassa sukutaulussa, on Ahti?, sillä:

"Armas Haahti(=Ahti), Saaren vanhin, Saaren kuuluisa kuningas, lähti pikkuissa sotahan, pikkuissa perän pitohon, lassa laivan vanhimmaksi.

Ahti aina arvelevi, rahojansa raksuttavi, helkyttävi hopeitansa;kaksin päivin, kolmin päivin rahat raksui pöydän päällä, helkkyi Huotolan (=Luotolan, ts. Ahvenanmaan) hopeat.

Hoi on Ahti veijoseni, muistatko kuin sotia käimme, kuin ennen hyvin elimme: sata päätä tappelimme, tuhat päätä turmelimme (=Ahvenanmaan ja Birkan hävitys ja ryöstö n.975 j.a.a.?).

Ennen Ahti maita uupu, kuin Sampsa siemeniä.
Ahtilla on siis rahaa ja maita aina vertauskuvallisuuteen asti. Ahtin voisi näin olettaa Suomen kuninkaaksi 900-luvun lopulta, jolloin hänen valtapiiriinsä kuului niin muinainen Suomi, Kainuu ja Karjala kuin Ahvenanmaakin, siis koko Fennoskandian "Fennia" Jäämeren Maalangenilta Nevalle ja Syvärille, Ahvenanmereltä Vienanmerelle, Bjuröklubbenilta (Skellefteåsta) Kuolan perukoille.(Siteerattu Martti Linnalta)
Bjuröklubbenin niemi on ollut Ruotsin (Helsinglandin) pohjoisraja, joka myös tunnettiin "ryssän rajana". Rajalinja jatkui Pohjanlahden toisella puolella Pähkinäsaaren rauhan rajajokena tunnettua Peta-ojaa pitkin, niin että karjalaisten liikenneväylänä käyttämä Pyhäjoki jäi rajan pohjois/itä-puolelle. Pähkinäsaaren rauhassa lienee vahvistettu Svean valtakunnan ja Novgorodin tasavallan väliseksi etupiirirajaksi Suomen puolella vanha Kainuun, myöhemmin Karjalan, ja (Länsi-)Suomen rajalinja. "Ryssänraja" -nimitys on perua siltä ajalta, jolloin Karjala oli perinyt Muinais-Kainuun valtakunnalta Kemijoen ja siitä etelään olevat Pohjanmaan jokivarret, "Seitsemän kymen Karjalan".

Muinaisuskolla tarkoitetaan uskoa, jota harjoitettiin ennen kristinuskon tuloa. Kirjallisia lähteitä muinaisesta uskosta ei juuri ole ja moni suomalainen tuntee kenties paremmin kreikkalaisen jumaltaruston kuin omien esi-isiensä uskomukset.

Suomi on edelleen muinainen kuningaskunta

Muita pseudohistoriallisten kirjoitusten mainitsemia ”Suomen kuninkaita” on Guso/Kuso. Guso on selvästi nostettu anonyymin tekijän 1600-luvun lopulta peräisin olevasta Suomen kronikasta, missä nimi mainitaan. Nimi on jäljitettävissä ainakin saagaan (”Ketill Kojamon saaga”, ei suom.), jossa esiintyy Gusi Finnakonungr. Ketillin saaga on täysin fiktiivinen kertomus eikä sitä voi pitää tapahtumahistoriallisena lähteenä. Se luetaan kuuluvaksi niin sanottuihin muinaissaagoihin ja se on kirjoitettu luultavasti 1200-luvulla, mutta vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1400-luvulta. Saagan mainitsema Gusi edustaa saamelaisia ja siten vierautta norjalaisesta näkökulmasta, eli Gusin rooli saagassa oli symbolinen.

Suomen suomalaisista kuninkaista on jäänyt muitakin merkkejä, kuin historioitsijoiden maininnat. Kuvissa esiintyvät länsisuomalaiset mitalit ovat olleet hallitsijan lähimmilleen antamia suosion ja vallan merkkejä. Tapa kopioitiin tänne Bysantista, jonka kanssa oltiin paljon tekemisissä edellisen vuosituhannen vaihteen aikoihin. Virallisesti ko. esineet tulkitaan "bysanttilaisten rahojen kopioiksi". Jos kuninkaat ovat eläneet, heidät on myös haudattu. Euran Pappilanmäen komeimpia kumpuja kansa on nimittänyt perinteisesti "kuningashaudoiksi". RKP:n hallitsema Museovirasto ei ole toistaiseksi antanut lupaa näiden kumpujen tutkimiseen, vaikka ko. tontti on lunastettu Museovirastolle jo vuosikymmeniä sitten.
Suomen kuningaskunnan on täytynyt jättää jälkiä myös kansanrunouteen ja kronikoihin sekä meillä että muualla. Anglosaksien, eli nykyisten englantilaisten vanhin anglosaksinkielinen kirjallinen muistomerkki, Exeter-book 600-luvulta AD, toteaa täsmällisesti: "Caelic weold finnum". "Caelic (=Kaleva) hallitsi suomalaisia". Suomalaiset ja heidän hallitsijansa olivat siis varhaiskeskiajan englantilaisille tuttuja päivänpolitiikan hahmoja, aivan kuin Jeltsinit ja Clintonit tämänpäivän ihmisille, ja heidän tekemisistään kerrottiin juttuja sen ajan pubeissa, jos niitä oli. Kronikkoihin ei yleensä kirjata sellaisia tapahtumia tai henkilöitä, joita aikalaiset eivät pitäneet tärkeinä.
Suomalainen vanha kansanrunous tuntee henkilön nimeltä Ikutiera Nieran poika. Orkeyinga-saagan I luvussa, Fundinn Noregrissä mainittu kuningas Thorre on sama kuin suomalaisen kalevalamittaisen runouden Tiera. Kuningas Snaer samassa lähteessä on Niera.
Aude Rikas, joka myös esiintyy saagoihin pohjautuvassa sukutaulussa, on Ahti?, sillä:

"Armas Haahti(=Ahti), Saaren vanhin, Saaren kuuluisa kuningas, lähti pikkuissa sotahan, pikkuissa perän pitohon, lassa laivan vanhimmaksi.

Ahti aina arvelevi, rahojansa raksuttavi, helkyttävi hopeitansa;kaksin päivin, kolmin päivin rahat raksui pöydän päällä, helkkyi Huotolan (=Luotolan, ts. Ahvenanmaan) hopeat.

Hoi on Ahti veijoseni, muistatko kuin sotia käimme, kuin ennen hyvin elimme: sata päätä tappelimme, tuhat päätä turmelimme (=Ahvenanmaan ja Birkan hävitys ja ryöstö n.975 j.a.a.?).

Ennen Ahti maita uupu, kuin Sampsa siemeniä.
Ahtilla on siis rahaa ja maita aina vertauskuvallisuuteen asti. Ahtin voisi näin olettaa Suomen kuninkaaksi 900-luvun lopulta, jolloin hänen valtapiiriinsä kuului niin muinainen Suomi, Kainuu ja Karjala kuin Ahvenanmaakin, siis koko Fennoskandian "Fennia" Jäämeren Maalangenilta Nevalle ja Syvärille, Ahvenanmereltä Vienanmerelle, Bjuröklubbenilta (Skellefteåsta) Kuolan perukoille.(Siteerattu Martti Linnalta)
Bjuröklubbenin niemi on ollut Ruotsin (Helsinglandin) pohjoisraja, joka myös tunnettiin "ryssän rajana". Rajalinja jatkui Pohjanlahden toisella puolella Pähkinäsaaren rauhan rajajokena tunnettua Peta-ojaa pitkin, niin että karjalaisten liikenneväylänä käyttämä Pyhäjoki jäi rajan pohjois/itä-puolelle. Pähkinäsaaren rauhassa lienee vahvistettu Svean valtakunnan ja Novgorodin tasavallan väliseksi etupiirirajaksi Suomen puolella vanha Kainuun, myöhemmin Karjalan, ja (Länsi-)Suomen rajalinja. "Ryssänraja" -nimitys on perua siltä ajalta, jolloin Karjala oli perinyt Muinais-Kainuun valtakunnalta Kemijoen ja siitä etelään olevat Pohjanmaan jokivarret, "Seitsemän kymen Karjalan".

Kuningas Faravidin nimi nousee usein esiin puhuttaessa ”Suomen muinaisista kuninkaista”. Faravid mainitaan (, suom. ) kveenien () kuninkaana. Jouko Vahtola esittää Faravidista Suomen seuraavaa:

Euran kunnassa on erityisen paljon hiidenkiukaita, eli muinaisia hautaröykkiöitä. Suurinta niistä sanotaan kuninkaanhaudaksi ja se paitsi Suomen suurin, niin se


[Arkisto] Muinainen Suomi Historia kertoo – Historien berättar.

Lönnrot kokosi Kalevalan kansallisromantiikan innoittamana, mutta sen runot ovat parhaimmillaan 2000 vuotta vanhoja ja runomitaltaan ainutlaatuisia, mikä todistaa niiden eeppistä luonnetta. Ne eivät ole mitään poliittisessa tarkoituksessa koottuja sepustuksia, vaan ikivanhaa kansanperinnettä ajalta, jolloin ruotsalaiset (tai tanskalaiset) olleet vielä valloittaneet Suomea.

Kalevalaista runoutta ja kalevalaisella runomitalla kirjoitettuja runoja on säilynyt 1600-luvulta asti, joten se ei ole mitenkään autonomian aikainen juttu, eikä myöskään erityisen itäinen. Näistä tutkijat kiistelevät kulloistenkin muotien mukaan, mutta Kalevalassa on paljon erilaisia aineksia: osa itäistä, osa läntistä lainaa, osa omaa, osa muinaissuomalaista uskontoa ja osa kristillistä vaikutetta, vielä päälle Lönrotin omat sepitelmät, joilla hän liitti irralliset runot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Suomalaiset kuninkaat, jos sellaisia oli, olivat vanhaan germaaniseen tapaan pieniä heimokuninkaita, jotka toisinaan saattoivat alistaa naapureitaankin valtaansa. Niinhän asianlaita oli Ruotsissakin, kunnes Svealaisten kuningas kaappasi koko maan vallan omiin käsiinsä, pitkällisten sisällissotien jälkeen. Vasta kristinuskon tulo varmisti pohjoisessa Euroopassa suurten kuningaskuntien synnyn.

Suomalaisilla, hämäläisillä ja karjalaisilla on hyvinkin saattanut olla omat kuninkaansa. Ongelman asian varmentamisessa tekee historiallisten lähteiden vähyys ja arkeologisten todisteiden puute. Kuningas-sana - samoin kuin ruhtinas - on muinaisgermaaninen lainasana, mutta se on tullut suomenkieleen jo paljon ennen Ruotsinvallan aikaa, varmaankin jo 3000 vuotta sitten, jolloin suomalaiset asustivat vielä Viron puolella.

Muinaissuomalainen yhteiskunta oli yllättävän germaaninen kaikilta muilta osin, paitsi kielensä puolesta. Esimerkiksi lait olivat samanlaisia kuin germaaneilla, mistä löytää todisteita esimerkiksi vertailemalla Kalevalaa ja roomalaisen Tacituksen noin vuonna 100 kirjoittamaa Germania-teosta. Tämä yhteys vahvistaa käsitystä, että suomalaisilla olisi ollut kuninkaita samaan tapaan kuin germaaneilla. Mitään metsäläisiä täällä ei ollut, vaan elämäntapa oli samanlaista kuin Saksanmaallakin. Vain kristinusko tuli tänne myöhemmin, vakiintuen ilmeisesti vasta 1000- ja 1100-luvuilla.

Syy, miksi todisteita suomalaisista kuninkaista ei ole kuin vähän, voi johtua siitä, että läntiset valloittajat kitkivät ankaralla kädellä kaiken sellaisen pois alistamastaan kansasta. Nykyisin historiaa pitää tietysti häivyttää ja hämmentää, koska kansallinen identiteetti on EU:ssa syntiä.

Ensimmäinen ristiretki oli luultavasti täyttä potaskaa, koska suomalaiset olivat jo silloin kristittyjä. Jos sellainen tehtiin, niin se johtui svealaisten kuninkaan halusta alistaa koko Ruotsi valtaansa ja oli siis teatteriesitys göötalaisten kuninkuuden romahduttamiseksi. Birger Jaarlikaan ei käännyttänyt, eikä kastanut, mutta tappoi ja valloitti.

Suomen muinaiskuninkaiden esineistöä

Lönnrot kokosi Kalevalan kansallisromantiikan innoittamana, mutta sen runot ovat parhaimmillaan 2000 vuotta vanhoja ja runomitaltaan ainutlaatuisia, mikä todistaa niiden eeppistä luonnetta. Ne eivät ole mitään poliittisessa tarkoituksessa koottuja sepustuksia, vaan ikivanhaa kansanperinnettä ajalta, jolloin ruotsalaiset (tai tanskalaiset) olleet vielä valloittaneet Suomea.

Kalevalaista runoutta ja kalevalaisella runomitalla kirjoitettuja runoja on säilynyt 1600-luvulta asti, joten se ei ole mitenkään autonomian aikainen juttu, eikä myöskään erityisen itäinen. Näistä tutkijat kiistelevät kulloistenkin muotien mukaan, mutta Kalevalassa on paljon erilaisia aineksia: osa itäistä, osa läntistä lainaa, osa omaa, osa muinaissuomalaista uskontoa ja osa kristillistä vaikutetta, vielä päälle Lönrotin omat sepitelmät, joilla hän liitti irralliset runot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Suomalaiset kuninkaat, jos sellaisia oli, olivat vanhaan germaaniseen tapaan pieniä heimokuninkaita, jotka toisinaan saattoivat alistaa naapureitaankin valtaansa. Niinhän asianlaita oli Ruotsissakin, kunnes Svealaisten kuningas kaappasi koko maan vallan omiin käsiinsä, pitkällisten sisällissotien jälkeen. Vasta kristinuskon tulo varmisti pohjoisessa Euroopassa suurten kuningaskuntien synnyn.

Suomalaisilla, hämäläisillä ja karjalaisilla on hyvinkin saattanut olla omat kuninkaansa. Ongelman asian varmentamisessa tekee historiallisten lähteiden vähyys ja arkeologisten todisteiden puute. Kuningas-sana - samoin kuin ruhtinas - on muinaisgermaaninen lainasana, mutta se on tullut suomenkieleen jo paljon ennen Ruotsinvallan aikaa, varmaankin jo 3000 vuotta sitten, jolloin suomalaiset asustivat vielä Viron puolella.

Muinaissuomalainen yhteiskunta oli yllättävän germaaninen kaikilta muilta osin, paitsi kielensä puolesta. Esimerkiksi lait olivat samanlaisia kuin germaaneilla, mistä löytää todisteita esimerkiksi vertailemalla Kalevalaa ja roomalaisen Tacituksen noin vuonna 100 kirjoittamaa Germania-teosta. Tämä yhteys vahvistaa käsitystä, että suomalaisilla olisi ollut kuninkaita samaan tapaan kuin germaaneilla. Mitään metsäläisiä täällä ei ollut, vaan elämäntapa oli samanlaista kuin Saksanmaallakin. Vain kristinusko tuli tänne myöhemmin, vakiintuen ilmeisesti vasta 1000- ja 1100-luvuilla.

Syy, miksi todisteita suomalaisista kuninkaista ei ole kuin vähän, voi johtua siitä, että läntiset valloittajat kitkivät ankaralla kädellä kaiken sellaisen pois alistamastaan kansasta. Nykyisin historiaa pitää tietysti häivyttää ja hämmentää, koska kansallinen identiteetti on EU:ssa syntiä.

Ensimmäinen ristiretki oli luultavasti täyttä potaskaa, koska suomalaiset olivat jo silloin kristittyjä. Jos sellainen tehtiin, niin se johtui svealaisten kuninkaan halusta alistaa koko Ruotsi valtaansa ja oli siis teatteriesitys göötalaisten kuninkuuden romahduttamiseksi. Birger Jaarlikaan ei käännyttänyt, eikä kastanut, mutta tappoi ja valloitti.

Muinais-Venäjän myytti - sidottu, Suomi, 2023

Jo Raamatussa apostoli Paavali puolestaan samaistaa "alkuvoimat" antiikin jumaluuksiin. (Gal.4: 8-9, Kol.2:8,20). Tässä hän jo edustaa kirkon myöhempää näkemystä suomalaisten muinaisuskoon.